Hermoilua

Onpas samalla fiksua ja typerää tulla kirjoittamaan blogia, kun tullessaan on valmiina jo ajatus siitä, ettei saa kirjoitettua minkäänlaista tekstiä jota voisi itse pitää "hyvänä tekstinä" tai sellaisena tekstinä josta joku voisi repiä joitain uusia ajatuksia ja kuin karahvista kaatamalla saada itselleen inspiraatiota myöhemmille hetkille.

Tietysti minua väsyttää kovasti, pääni tuntuu raskaalta ja samalla takaraivossani liihottelee jonkinlaisia ajatuskaistaleita joilla on terävät reunat, ne pyrkivät särkemään jonkun illuusion, mutta luulenpa että ne onnistuvat vain ensiyönä taittamaan itsestään lennokkeja, jotka uneni, kuin palmikon vierekkäiset hiusvirrat, kutoo suureksi origamieläimeksi joka laukkaa muiden kaltaisiensa kanssa suurelle maanalaiselle järvelle nauttimaan kylmästä ja rauhoittavasta lähdevedestä. Tämä lähdevesti olkoon sitten vaikka sieluni, joka myöhemmin pissataan merkiksi valkeaan ja puhtaan viattomaan lumeen jonka uudestisyntyvä maailma keväällä sulattaa, eikä tuleville sukupolvilla tule olemaan minkäänlaista havaintoa tapahtuneesta. Tätä ajatusta syleillen, mokkakrapulan aalto rantautuu minuun niljaisena hermoiluna ja ylleni kurkottuva käsi vetää tuon aallon kuohuvan päärmeen pääni yli ja kietoo silmäni auringoksi horisonttiin. Sieltä horisontista silmäni katselevat kun kitkerä, palanut kahvi hiljalleen hieroo maanreunaa.
Ajattelen että nyt saa luvan riittää.